Voiko ihminen tämän suurempaa onnea tunteakaan?

Aamulla kahdeksalta aurinko paistoi viistosti metsän takaa. Pikkupakkanen teki ilman helpoksi hengittää ja jää rapisi askelteni alla. Olin lenkillä, olin yksin. Olin onnellinen.

Masentunut ihmisen mieli ei huomaa kauniita asioita ympärillään, ei pieniä eikä suuria. Äidiksi kasvaminen on ollut minulle niin iso juttu, että se sai minut tuntemaan itseni ihan liian pieneksi suuren vastuun alla. Minun vastuullani ihmisen taimi, nyt jo kaksi.

Tänään iloitsin pienistä asioista. Huomasin, että kaikkialla mihin katson, on kaunista. Katselin aamulenkilläni ympärilleni lapsen silmin. Silmin, joille kaikki on uutta ja ihmeellistä. Hengitin syvään ja tunsin tuoksuja, joita en ole vuosiin tuntenut.

 Jotain minussa vapautui, jotain ymmärsin. Olen onnellinen. Mitä muuta tarvitsen?